Suhde jäähän
”Talven valo on rauhallisen ihmisen temppeli” (Päivi Hovi-Wasastjerna: Talven valo, 2020).
Kun pikkupoikana liidin kuunvalossa naukuvan Päijänteen jäällä, pohjakivien siivilöityessä läpi kirkkaan jääkannen, syttyi kipinä, jonka hehku on säilynyt läpi ankarimpienkin jäätalvien.
Olen harrastanut retkiluistelua siitä lähtien, kun laji Suomeen toden teolla rantautui noin 30 vuotta sitten.
Kiitollisuudella ajattelen alan pioneereja, Ralf Simonssonia ja Bernt Blomia, joiden vanavedessä sain tutustua tähän hienoon lajiin, heidän tietotaitoa ihaillen ja sitä kantapään (ja jääsauvan) kautta oppien.
Liityin aikanaan Suomen retkiluistelijoihin ja suoritin retkiluisteluohjaajan tutkinnon. Sittemmin olen ohjannut moninaisia luisteluretkiä sekä kouluttanut retkiluistelijoita niin Helsingin Retkiluistelun kuin Suomen retkiluistelijoidenkin ohjaajana. Jäällä kokee vapautta ja rauhaa sekä punaposkisten ihmisten iloa ja raikkautta.
Luistelen mieluiten kotijäillä. Aktiivisen luisteluharrastukseni aloitin Espoon Suvisaaristossa. Porvoo soi tilaisuuden tutustua Itä-Uudenmaan monipuoliseen jäätarjontaan. Lopulta päädyin Vuosaaren Kallvikinniemelle, joka tarjoaa Etelä-Suomen upeimmat luisteluolosuhteet: avomerimaisemat rauhoittavat mieltä ja virkistävät kehoa, sisälahdet antavat suojaa pahimmilta tuiskuilta.
Hohdokkain luistelumuisto on Baikal-järveltä, missä jade-värinen lähes 1000 km:n pituinen jääkansi vei jalat alta – usein kirjaimellisesti.
Useimpina talviaamuina hakeudun nykyään jäälle ihailemaan sarastuksen peilautumista jäähän.
”Talven valo on rauhallisen ihmisen temppeli” (Päivi Hovi-Wasastjerna: Talven valo, 2020).